Maakunnat peliin – alueellisen toimeenpanon ydinmoottoreille tulisi antaa enemmän vastuuta

Julkishallinto ennen, nyt ja tulevaisuudessa -blogisarja on kuuden julkaisun kokonaisuus julkishallinnon kehitystarpeista muuttuvassa yhteiskunnassa. Blogisarjan kirjoittajat Raimo Ikonen, Timo Kietäväinen, Markku Lehto ja Rauno Lämsä ovat kukin tehneet vuosikymmenien uran julkishallinnon parissa ja jättävät nyt omat terveisensä viestikapulaan seuraaville tekijöille. Blogisarja avaa näkökulmia Kunnallisalan kehittämissäätiö KAKSin julkaisuun: ”Rakenteet kuntoon – ehdotuksia julkisen hallinnon remonttiin”.

Suomen julkinen hallinto perustuu pohjoismaiseen hallintoperinteeseen. Historiallisista syistä keskusvallan rooli on ollut vahva riippumatta siitä, missä asemassa Suomi on ollutkin. On totuttu ajattelemaan, että keskusvallasta tulee viisaita käskyjä tai että Venäjän vallan aikana se oli panssari hallitsijaa kohtaan. Suomella on Ruotsin vallan ajan maakäräjistä lähtien ollut myös vahva paikallishallinnon perinne.

Aluehallintoa on rakennettu toisaalta keskusvallan hajanaisena jatkeena, toisaalta ei-demokraattisina kuntayhtyminä. Kumpikaan pää ei ole halunnut luovuttaa tehtäviä ja valtaa itsehallinnollisille alueille. Aluehallinto on ollut sekava ja pirstaleinen, eikä sillä ole ollut yhtenäistä puolestapuhujaa, vaikka komiteat, työryhmät ja selvitysmiehet ovat vuosikymmeniä tehneet merkittäviä muutosehdotuksia. Yksi panssari on ollut suomalaisen monipuoluejärjestelmän tuottama valta: puolueet pelkäävät muutoksissa menettävänsä niitä asemia, joita ovat hallinnossa saavuttaneet.

Sipilän hallitus teki vakavan yrityksen koota valtion aluehallinto ja kuntayhtymät monialaisiksi maakunniksi. Marinin hallitus perustikin hyvinvointialueet Sipilän työn pohjalta. Uudet hyvinvointialueet keskittyvät vain sote-palveluihin ja pelastuspalveluun. Kuntien tehtävät pelkistyivät ihmisten perushyvinvoinnin rakentamiseen ja edistämiseen, minkä kunnat ovat kauan laiminlyöneet. Monialaiset itsenäiset maakunnat jäivät jatkoselvittelyn varaan.

Arvojen muutos ohjaa maakuntiin

Aiemmat maakuntahallinnon rakentamisyritykset on kuitattu puheilla kasvukeskusten vetovoimasta, vakaasta turvallisuuspoliittisesta tilanteesta sekä maa- ja metsätalouden ja kaivannaisteollisuuden vanhanaikaisuudesta. Nämä käsitykset ovat romuttuneet.

Tulevaisuuden tärkein raaka-aine metsät ovat taloudellisesti, ekologisesti ja sosiaalisesti hyvän elämän takaajia. Maatalous, huoltovarmuus ja lähiruoka varmistavat selviytymisen vaikeissakin kriiseissä. Naton jäsenyys muuttaa turvallisuuspolitiikan luonteen ja vaatii maan pitämistä asuttuna. Ihmisten arvot ovat muuttuneet luontoystävällisiksi. Viljanviljelyn ja metsänhoidon raja nousee ilmastonmuutoksen takia kohti pohjoista. Koko maata ja sen kehittämispotentiaalia on johdettava uudella otteella lähempänä ihmisiä.

Muuttunut tilanne haastaa alueellisen johtamisen kehittämisen, kun kunnat keskittyvät kansalaisyhteiskunnan vahvistamiseen ja ihmisten arkihyvinvoinnin varmistamiseen. Perustetut hyvinvointialueet ovat valtiovallan passiivinen jatke, joilla ei ole kannusteita eikä toimivaltaa taata hyvinvointialueiden varsinaista elinvoimaa.

Elinkeinoelämän valtuuskunnan tuoreen tutkimuksen mukaan kansalaiset ovat valmiit siirtämään alueille lisää tehtäviä ja muodostamaan monialaisen maakuntahallinnon, tosin ilman verotusoikeutta. Verotusoikeus ja oma maksupolitiikka ovat kuitenkin itsehallinnolle tunnusomaisia. Maakunnille sopisivat kansalaisten mielestä sote- ja pelastustoimen lisäksi esimerkiksi maakuntaliittojen tehtävät, toisen asteen koulutus, ammatillinen koulutus, elinkeinopolitiikka työvoimapolitiikka ja ympäristöpolitiikka. Samalla kansalaiset haluavat valtiolle selvästi nykyistä rajoitetumpaa roolia.

Hallinnon hajautus tuo merkittävät säästöt

Valtionvarainministeriö on selvittänyt julkisen toiminnan hajauttamisen ja etätyön tarjoamia säästömahdollisuuksia. Selvityksen mukaan yli puolet julkisen vallan toiminnoista voidaan hoitaa etänä ja monipaikkaisesti. Tämä alentaa monilla tavoin sekä yksittäisen kansalaisen että yhteiskunnan kokonaiskustannuksia.

Kun keskushallinto keskittyy valtion ydintehtäviin ja yhteiskunnan strategisiin toimintoihin, itsehallinnollisiin maakuntiin sopii koota alueelliset palvelut, niiden järjestäminen, kilpailuttaminen ja tuottaminen. Tämä edellyttää todellisia monialaisia maakuntia, joihin kootaan valtion aluehallintoa, nykyiset kuntien alueellistamat tehtävät ja maakuntaliittojen tehtävät. Hallinnollisissa ratkaisuissa on perinteisen jäykkyyden sijasta haettava verkostomaisia ja kevyitä hallintorakenteita.

Maakuntien määrää pohdittaessa ei vahvan identiteetin, alueen yhteishengen, merkitystä pidä aliarvioida. Nykyinen maakuntajako on hyvä lähtökohta niin, että 17 maakunnan lisäksi on Uusimaa ja siitä erillinen Helsinki. Kokemuksen karttuessa alueita on suhteellisen helppo yhdistää ja myös vahvistaa maakuntien ja kuntien yhteistyötä.

Monialaisen maakunnan tehtävänä on taata alueen elinvoima. Maakunnilla tulee olla verotusoikeus, laskennallinen valtion perusrahoitus, johon sisältyy verotulojen tasausjärjestelmä. Investointien rahoittamiseksi maakuntien lainanotto tulee mahdollistaa. Maakunnat ovat alueensa palvelujen järjestäjiä ja tuottajia. Niiden tulee kilpailutusten kautta rakentaa nykyistä tiiviimpi yritys- ja yhteisöyhteistyö alueillaan.

Kunnista kuoriutuu kansalaisyhteiskunnan perusta

Kunnat vasta harjoittelevat uutta kunnan roolia. Kuntien tehtävät painottuvat elinvoimapolitiikkaan, kaavoitukseen, kunnalliseen infrastruktuuriin, päivähoitoon ja varhaiskasvatukseen, peruskoulutukseen sekä liikunta- ja kulttuuripalveluihin. Kunta on tulevaisuudessa kansalaisyhteiskunnan perusta ja koordinaattori. Toiminta on verkottunutta yhteistyötä yritysten, yhteisöjen ja kansalaisten kesken. Tämä edellyttää kunnilta uutta asennetta ja yhteisiä toimitiloja yhteisöllisyyden takaamiseksi.

Maakuntien ja kuntien selkeää roolia korostaa, että ne ovat toimeenpanon ydinmoottoreita. Kokemukset suurista valtakunnallisista hankkeista ovat osoittaneet, että ohjelmia ja strategioita on ollut runsaasti, mutta vastuuta ottavat toimeenpanijat ovat olleet hajallaan. Tämä koskee niin sote-palveluita kuin ehkäisevän terveydenhuollon ja hoidon valtakunnallisia hankkeita. Alueellinen johto ja paikallisen dynamiikan hyödyntäminen ovat puuttuneet. Kannettu vesi ei kaivossa pysy. On aika rakentaa uusi kaivo.