Syrjäseudun ja keskusten välinen jakolinja määrittää edelleen poliittista keskustelua

Simo Häyrynen

Syrjäseudun ja keskusten välinen jakolinja on keskeinen päättäjille ja poliitikoille, kun he hakevat maailman monimutkaistuessa toiminnalleen koordinaatteja. Jakolinjan ympärille on tärkeiksi koettuja asioita ja ongelmia helppo kiinnittää, kirjoittaa ympäristöpolitiikan yliopistolehtori Simo Häyrynen Itä-Suomen yliopistosta.

Kaupungistuminen on yksi keskus-periferia -dynamiikan keskeisiä määrittäjiä. Väestön sijoittuminen yhä suurempiin keskittymiin tarkoittaa tyypillisesti palvelutason heikkenemistä ja työpaikkojen vähenemistä lähtöalueilla. 

Maaltamuuttajat ovat usein tietynlaisia. Se vaikuttaa syrjäseutujen henkiseen ilmapiiriin. Nimenomaan nuoret naiset ja koulutetut muuttavat maakunnista ruuhka-Suomeen. Heidän voi olettaa hakevan omasta näkökulmastaan väljempiä normirakenteita. Painottuminen selittänee syrjäalueiden konservatiivisempaa äänestyskäyttäytymistä monissa perinteisissä arvokysymyksissä ja siten myös konservatiivisempaa luontosuhdetta.

Negatiivisen muuttoliikkeen aiheuttama kehitys saattaa herättää katkeruutta ja merkityksettömyyden tunteita paikallisissa ihmisissä. Samalla tilanne vahvistaa ajatusta syrjäalueiden tietoisesta kurittamisesta esimerkiksi ympäristösääntelyllä.  

Toisaalta väkeä vastaanottavilla urbaaneilla alueilla on toisinaan nähtävissä ylimielisyyttä syrjäseutuja kohtaan: mitä tahansa siellä tapahtuvaa toimintaa tarkastellaan Syvä Joki -elokuvasta tuttujen takamaastereotypioitten läpi. 

Todellisuudessa syrjäseutujen väestö jakautuu suhtautumisessaan luontoon samoin kuin kasvukeskusten ihmiset.   

Kotiseututunteita ohjataan ylhäältäpäin

Standardioletus on, että puolueista keskusta ajaa syrjäalueiden, kokoomus ja vihreät taas suurempien kaupunkien etuja. 

Todellisuudessa asetelma ei ole näin yksioikoinen. Keskusalueiden ja syrjäseutujen välinen jakolinja läpäisee puolueet, elinkeinoelämän ja lopulta koko yhteiskunnan. Jakolinja liittyy puolueohjelmia syvällisempään paikkakäsitysten ja mielenmaisemien eroihin. Kyse on poliittisiin rakenteisiin kiteytyneestä institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta.

Siinä missä yksilön tuntema kotiseuturakkaus on usein spontaania, intiimiä ja altis muutoksille elämäntilanteiden vaihtuessa, institutionaalinen kotiseuturakkaus on tietoisemmin rakennettu, hitaasti muuttuva ja ylhäältäpäin ohjattu “franchising-kokemus”. 

Institutionaalista kotiseuturakkautta suojaa ja ylläpitää mittava alueellisesti suuntautuneiden järjestöjen, säätiöiden, mediatoimijoiden ja julkishallinnon verkosto. Alueeseen kytkeytyvä mentaliteetti näkyy juhlatilaisuuksissa, matkailumarkkinoinnissa ja lopulta myös poliittisessa toiminnassa. Leikkimielinen maakunnallinen heimoperformanssi voi muuntua salamannopeasti aluepuolustukseksi, kun politiikassa sivutaan paikallisesti pyhiä arvoja.  

Kun institutionaalinen retoriikka ottaa ylisuuren roolin, tilastot, asiakysymykset ja pitkän tähtäimen suunnittelu jäävät paitsioon. Silloin esimerkiksi turpeen päästöt muuttuvat maaseudun identiteetistä käytävän taistelun sivutuotteiksi ja ilmasto identiteettipohjaisen keskustelun sivulliseksi uhriksi.  

Keskus-periferia -mentaliteetin pysyvyyden suomalaisessa yhteiskunnassa takaavat myös konkreettiset erot ja eriarvoisuudet alueiden välillä: niitä kokevat niin Lapin reuna-alueiden synnyttäjät kuin syrjätaajamien asunnonmyyjät. Tästäkään huolimatta kyseessä ei ole ensisijaisesti maantieteellinen kysymys. Sen sijaan kyseessä on kulttuurinen prosessi, joka toteutuu vahvasti ihmisten omassa mielessä. 

Syrjäseuduista uhkaa tulla luonnonvarareservaatteja

Megatrendien, kuten kaupungistumisen, poliittinen ongelma on positiivisten vastavirtojen jääminen vähemmälle julkiselle huomiolle. Harvaan asuminen tuo kuitenkin tosiasiassa väljyyteen liittyviä etuja, kuten turmeltumatonta pohjavettä, maalämpökapasiteettia, etäisyyttä kohoavaan merenpintaan tai halpoja asuntoja. 

Vaikka esimerkkejä on helppo kutsua väistämättömyyksien hyveellistämiseksi, on niissä myös todellisen ”vastakaupungistumisen” tai ”älykkään sopeutumisen” oraita.

Syrjäseuduilla onkin kyetty laatimaan omaperäisiä sopeutumisen strategioita hiljaisuusmatkailusta elintarvikkeiden ja biopolttoaineiden lähituotantoon. Silti institutionaalista kotiseuturakkautta ylläpitävien tahojen lähtökohta-asetuksena on tyypillisesti ajatus, että luonto on ihmisen omaisuutta. 

Yksi esimerkki tästä on monesta luonnonvara- tai petokiistasta tuttu asenne, että reaalimaailmasta vieraantunut kaupunkilainen ei kykene sisäistämään paikallisia luonnonoloja eikä siksi ymmärrä mitään oikeanlaisista ratkaisuista ympäristöongelmiin. Asenne on löydettävissä muun muassa populistipoliitikkojen ja paikallismedian kielenkäytöstä – ja kohdistuu myös niihin paikallisiin kriitikoihin, jotka suhtautuvat esimerkiksi susiin myötämielisemmin. 

Toinen esimerkki on yliampuva imitaatio. Pienemmissä kaupungeissa tämä näkyy siten, että niiden päättäjät eivät tunnista omia vahvuuksiaan, vaan pyrkivät epätoivoisesti olemaan erityisen urbaaneja. 

Kyse on päättäjien mieleen yleisen konsulttipuheen seurauksena syntyneestä havainnekuvasta, kaupungin illuusiosta, jonka mukaan varsinaisesta kaupunkimiljööstä poistetaan “citymäisyyttä” häiritseviä rönsyjä, kuten vanhoja rakennuksia ja järjestäytymätöntä kasvustoa. Toisesta näkökulmasta tarkasteltuna juuri ne voisivat kuitenkin olla kaupunkien omaperäisiä vahvuuksia.  

Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta tuleekin helposti pakonomaista ja alueitten omaehtoista harkinnanvaraa kaventavaa sääntelyä, kotiseutumustasukkaisuutta. Seurauksena syrjäseutu paalutetaan luonnonvarareservaatiksi, jolle keskusalueet ulkoistavat paheksuttavien välttämättömyyksien tekemisen: akkumineraaleja liikenteen sähköistykseen, puupeltoja metsäteollisuuden tarpeisiin ja turvetuotantoa kaupunkien energiatarpeisiin. 

Strategia antaa vähän tilaa innovatiivisuudelle ja omaehtoiselle ulospääsylle luonnonvarakapitalismin tarjoamasta perinteisestä roolista. Institutionaalisesta kotiseuturakkaudesta on tullut paradoksi, jonka taustalla ympäröivää luontoa ahdetaan moderniin siirtomaamuottiin.    

Yksipuolinen puhe johtaa muutoskyvyttömyyteen

Esimerkiksi turpeen energiakäytöstä on tullut poliittinen väline, joka viestittää identiteettikamppailun etulinjan pitävän. Pienenä, mutta kuvaavana esimerkkinä, toimii ympäristötoimia vastustavien ylivoima maakuntalehtien tekstiviestipalstoilla – on sitten kohteena turpeen poltto tai haja-asutusalueiden jätevesiuudistus. 

Nykyiset yhteiskunnalliset ongelmat pandemioista ja sodista ilmastomuutokseen liittyvät toisiinsa eikä niiden ratkaiseminen vain yksien politiikan silmälasien kautta ole enää mahdollista. Luultavaa silti on, että institutionaalisen kotiseuturakkauteen pohjaava puhetapa säilyy politiikan metodina niin pitkään, kun se tuottaa voitonmerkkejä oman kannattajakunnan keskuudessa. 

Varjopuolena on lokeroituminen muutoskyvyttömyyteen. Kuvitteellisten tilojen välisessä varjonyrkkeilyssä vahvistuu ajatus, että ilmasto on jossain muualla. Ilmasto on ikään kuin ei-paikallinen elementti, joka kutsumatta tunkeutuu normaalin arkielämän piiriin. 

Kaikkien kannalta voisi olla parempi, että ihmisten halukkuus jäädä tai jopa muuttaa syrjäseudulle, päätöksenteon kohteena olevan luonnon äärelle, kasvaisi. Silloin alueiden puolesta puhuminen olisi monipuolisempaa ja ekologisuuskin saattaisi sisältyä ”franchising-kotiseuturakkauteen”. 

Nykykehityksen jatkuessa keskusteluissa syrjäseuduista painottuu yhä enemmän erilaisten metsän- ja maanomistajien sekä raaka-aineiden tuottajien intressit.   

Simo Häyrynen on ympäristöpolitiikan yliopistolehtori Itä-Suomen yliopistossa. Lisäksi hän on kulttuuripolitiikan dosentti. Häyrynen on tutkinut muun muassa kestävyyssiirtymän ja teollisen rakennemuutoksen alueellista ja kulttuurista toteutumista.

Kirjoitus perustuu MustRead-verkkolehdessä julkaistuun artikkeliin.